Mietintöjä ja katse tulevaan

Tänään oli sen verran reipas päivä, että ehdin aamukuudesta asti jo pesemään pari koneellistä pyykkiä, siivoamaan ja kokkaamaan ja työpäiväkin olisi vasta edessä. Tässä kohtaa oli sen verran vapauttamatonta energiaa, kuin Olkiluoto kolmosessa, että päätin heittää vähän aakkosia riviin pitkästä aikaa.

Mietiskelin pitkään, mikä olisi aihe ja mikseipä sitä sitten kelpaisi sama vanha tuttukin?
Olen ollut eräällä treffisivustolla vähän taustaseuraajana jo tovin (koska eihän niiltä pääse edes treffeille, varsinkaan hyvät tyypit (täysin subjektiivinen näkemys)) ja joku tovi sitten sinne ilmesty hyvin tutunoloinen hahmo. Eräs päivä mun sivulla oli tunnin välein käynyt nimimerkki Kaisla78. Siinä vaiheessa jo tiesin tasan, kuka kyseessä lienee. Tsekkasin vielä varmuudeksi specksit, jotka sopi kyllä hyvin kyseiseen henkilöön, kuin hihaton paita kädettömälle.

Laitoin pelkän huutonauru- emojin kyseiselle henkilölle ja hetken päästä vielä kysymyksen; ”Ei sitten tainnut hra T ollakaan unelmien mies vai halusitko vain stalkata mua?”. Vastaukseksi (kuten useinkin niinkin sanavalmiilta naiselta) sain pelkän Gifin. Kerroin olevani mies ja ymmärtäväni paremmin sanoja, johon todettiin, ettei ole tarve stalkkailla, nimimerkkikin vain siksi, etten lähesty turhaan. Tässä kohtaa olin ymmälläni, kuin sokea pornokaupan leffaosastolla; Ihan(ko) varmuudeksi piti useamman kerran oikein vierailla mun sivulla näyttäytymässä?? Totesipa neito vielä, että ei tosiaan ollut unelmien mies, mutta eihän edes tiedä mikä se sellainen on. Näinkin kova lausanto muka-itsevarmalta naiselta, joka tuntee itsensä ja on täysin valmis suhteeseen, siis omien sanojensa mukaan. Päätin kuitenkin tiedustella, että miksi hän sitten oli kuitenkin päätynyt poistamaan vähän aiemmin blokkauksensa Facesta, johon kylmän viileesti totesi, ettei blokkaile ketään ikinä, ellei tarvitse kun kaikki on avointa ja ok. Kuitenkin esto on päällä Wapissa, joka taas ei oikein anna ymmärrästy itselleni. Mutta kaikki lukijathan tietää fiksuna, miksi Facen blokkaus on poistettu, eikö niin? Ja samasta syystä, miksi piti tulla minun keksimällä nimimerkillä ”hyppimään silmille” ja näyttään, että taas ollaan sinkkuja.

Käytiin melko sanaisaa keskustelua menneestä, ja monasti hän totesi, ettei todellakaan ikinä halua musta mitään, eikä varsinkaan kuulla allekirjoittaneesta mitään, mutta kun en vastannut tuntiin viestiinsä, sain kysymyksen;” veikö kissa kielen, vai tuleeko vastaus blogiin?”. Lopulta tämän kiivaan keskustelun konsensus oli, että ei ole kuitenkaan hinkumassa mitään vakavaa, eikä ollutkaan minun kohdalla valmis mihinkään ja meidän tahti oli eri tunnepuolella. Ei ollutkaan valmis siihen, mitä minä oisin tarjonnut. SIIS MITÄ VITTUA?
Mulle kuiskittiin korvaan; ”oon rakastumassa suhun” ja muuta hyvin antavaa ja kun mut on saatu kelattua sisään samaan, homma lyödään jäihin. Sen jälkeen keksitään kaikkia tekosyitä, mollataan etc, paskaa, jotta oma minäkuva säilyy kirkkaana ja on hyvä olla. Kuukausien ja taas kuukausien päästä sitten osataankin myöntää, että ei oltukaan valmiita mihinkään, annettiin vaan ymmärtää niin. Itse olisin ollut valmis käymään kahvilla, keskustelemaan ja mahdollisesti antamaan myös anteeksi hölmöilyt (jonka parikin kertaa sanoin suoraan), mutta minkäänlaista kunnon anteeksipyyntöä en kuullut.

Nyt neito sitten panee menemään pitkin maakuntaa siinä vahvassa uskossa, että se toiminta nostaa suosta ja sen paskan itsetunnon sfääreihin. Voin omasta kokemuksesta sanoo, että perse edellä puuhun mennään ja kovaa vauhtia. Mun selitys omaan kyseiseen toimintaan on se, että sillon olin täysin keskenkasvuinen parikymppinen, enkä elämänkokemusta omaava tuplat vanhempi aikuinen. Vähän samaa toimintaa, kuin se että 7-vuotias liimanhaistelijalta näyttävä pikku-Tobias, joka kuvittelee, että taloyhtiön vilkkusilmältä hiekkalaatikolla viety käpylehmä on parempi lelu, kuin iskän ostama leikkikaivuri.

Luin pari päivää sitten keltaisesta lehdistöstä artikkelin erään alle kolmekymppisen julkisuudesta tutuksi tulleen herran naissekoiluista. Tyyppi kerto avoimesti siitä, miten eron jälkeen kuvitteli olevansa valmis uuteen suhteeseen omine jäätävine kriteereineen. Havahtui vasta asiaan, kun tajusi itsestään asioita, siitä miten esimerkiksi omat kriteerit naisia kohtaan oli todella viturallaan. Seuraava lainattu teksti herran suusta oli juuri se, mitä itsekin koin sillon nuorena poikana, parikymppisenä itseäänhakevana keskenkasvuisena yksilönä. Tässä kohtaa sanon, että saman asian voisi myös hokata eräskin nelikymppinen nainen ja siinä perässä suuri osa noista eronneista keski-ikäistyvistä naisista (ja TIETENKIN myös miehistä).

Minulla oli niin paljon kriteerejä, ettei kukaan yltänyt niihin. Aloin sitten tarkastella itseäni: mikä on, kun kukaan ei kelpaa minulle. Huomasin, että minulla on tunnelukkoja ja hei, et ole tyytyväinen itseesi ja siksi et hyväksy ketään muuta lähellesi, hän kertoo nyt, kolmisen vuotta myöhemmin 29-vuotiaana.

Dilemma tässä kaikessa paskassa on tarjottu terapia. Kaikki kunnioitus ihmisille, jotka sellaiseen hankkiutuu ongelmia kohdatessaan, mutta pitäs nelikymppisellä olla sen verran myös kyseenalaistamistaitoa, että ymmärtää seikan; terapeutti myötäilee sulle kaiken mitä sanot ja pohdit ääneen.
Siellä sitten terapiassa selitetään, miten paska- Miksu pilas elämän tökkimällä vieraisiin pesiin koko suhteen ajan, eikä nainen saanutkaan toivomiaan lapsia, ennen kuin olikin jo aivan liian myöhästä. Terapeutti hymyilee, nyökkäilee ja myötäilee samalla varmasti miettien miten seinäkellokaan ei ole noin sekasin, vaikkei sitä oo vuoteen vedetty ja viisaritki hukku jo isoisän aikaan. Mun mielestä sen terapeutin pitäs tossa vaiheessa herättää prinsessa vuosien unesta ja todeta, että oiskos kannattanu ITSE tehdä asioita. Valtaosa kuitenkin näistä terapian ammattilaisista on sun kanssa täysin samaa mieltä, vaikka sanoisit, että Hitler oli mukava mies ja katoliset papit antaa pikkupojille ainoastaan isällisiä neuvoja. 
Suurinta kuraa tässä kaikessa on se, että monasti, kuten minunkin tapauksessa, seuraava hyvä tyyppi joutuu sijaiskärsijäksi edellisen tekemistä virheistä, vaikkei ole asiaan mitään osaa, eikä arpaa. 

Ongelma kyseisen ja myös muutaman muun kohdalla (näin olen analysoinut ja tulkinnut) on rikkoutunut peili. Elämässä haluttaisiin tehdä kaikkea, mutta ei uskalleta ja se taas sitten näkyy toiminnassa. Selitetään, että ollaan introverttejä, koska se vaan on sille omalle itsetunnolle huomattavasti kivampi fraasi, kuin se, ettei oikeesti vaan ole kavereita tai minkäänlaista elämää. Sitten hommataan kaksi kissaa, joista niistäkin toinen karkaa edellisen omistajan perään tai muuttaa mieluummin naapuriin. Siinä sitä sitten taas suvulle itketään, ettei kelpaa kellekään ja jaetaan muka-hauskoja juttuja Facessa, koska se on sitä oikeeta elämää. Sukan kutominen on aivan liian vauhdikasta ja villiä puuhaa, kaupungilla käyminen taas aivan liian vaarallista, on huomattavasti turvallisempaa katsella ikkunasta miten heinä kasvaa ja tuuli puhaltaa.

Meidän yksi suuri ongelma oli kuulemma se, että meillä oli asiat liian hyvin ja meillä oli liian kivaa, se sai epäilemään suhdetta. Kaikki vähänkään parisuhdetta hakevat ihmiset tietää, että tossa lausannossa ei ole yhtään mitään järkeä, kuten ei myöskään sormikoukun vetämisessä spitaalisen kanssa!
Tähän on hyvä lopettaa tämä mietiskely. Nyt koen, että asia taputeltu mielessä ja aika siirtyä taas kerran katselemaan Tinderin maailmaa ja sen suhteellisen heikkoa valikoimaa. Seuraavaksi ajattelin muistella vähän menneitä kohtauksia Tinderöinnistä ja ottaa framille muutamia hauskoja tapahtumia omasta treffihistoriasta. TSAU!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tinderin tutkailua vol 2

Elämästä ja kuolemasta

Tinderin tutkailua