Mietintöjä ja katse tulevaan
Tänään oli sen verran reipas päivä,
että ehdin aamukuudesta asti jo pesemään pari koneellistä
pyykkiä, siivoamaan ja kokkaamaan ja työpäiväkin olisi vasta
edessä. Tässä kohtaa oli sen verran vapauttamatonta energiaa, kuin
Olkiluoto kolmosessa, että päätin heittää vähän aakkosia
riviin pitkästä aikaa.
Mietiskelin pitkään, mikä olisi aihe
ja mikseipä sitä sitten kelpaisi sama vanha tuttukin?
Olen ollut eräällä treffisivustolla
vähän taustaseuraajana jo tovin (koska eihän niiltä pääse edes
treffeille, varsinkaan hyvät tyypit (täysin subjektiivinen
näkemys)) ja joku tovi sitten sinne ilmesty hyvin tutunoloinen
hahmo. Eräs päivä mun sivulla oli tunnin välein käynyt
nimimerkki Kaisla78. Siinä vaiheessa jo tiesin tasan, kuka kyseessä
lienee. Tsekkasin vielä varmuudeksi specksit, jotka sopi kyllä
hyvin kyseiseen henkilöön, kuin hihaton paita kädettömälle.
Laitoin pelkän huutonauru- emojin
kyseiselle henkilölle ja hetken päästä vielä kysymyksen; ”Ei
sitten tainnut hra T ollakaan unelmien mies vai halusitko vain
stalkata mua?”. Vastaukseksi (kuten useinkin niinkin sanavalmiilta
naiselta) sain pelkän Gifin. Kerroin olevani mies ja ymmärtäväni
paremmin sanoja, johon todettiin, ettei ole tarve stalkkailla,
nimimerkkikin vain siksi, etten lähesty turhaan. Tässä kohtaa olin
ymmälläni, kuin sokea pornokaupan leffaosastolla; Ihan(ko)
varmuudeksi piti useamman kerran oikein vierailla mun sivulla
näyttäytymässä?? Totesipa neito vielä, että ei tosiaan ollut
unelmien mies, mutta eihän edes tiedä mikä se sellainen on.
Näinkin kova lausanto muka-itsevarmalta naiselta, joka tuntee
itsensä ja on täysin valmis suhteeseen, siis omien sanojensa
mukaan. Päätin kuitenkin tiedustella, että miksi hän sitten oli
kuitenkin päätynyt poistamaan vähän aiemmin blokkauksensa
Facesta, johon kylmän viileesti totesi, ettei blokkaile ketään
ikinä, ellei tarvitse kun kaikki on avointa ja ok. Kuitenkin esto on
päällä Wapissa, joka taas ei oikein anna ymmärrästy itselleni.
Mutta kaikki lukijathan tietää fiksuna, miksi Facen blokkaus on
poistettu, eikö niin? Ja samasta syystä, miksi piti tulla minun
keksimällä nimimerkillä ”hyppimään silmille” ja näyttään,
että taas ollaan sinkkuja.
Käytiin melko sanaisaa keskustelua
menneestä, ja monasti hän totesi, ettei todellakaan ikinä halua
musta mitään, eikä varsinkaan kuulla allekirjoittaneesta mitään,
mutta kun en vastannut tuntiin viestiinsä, sain kysymyksen;” veikö
kissa kielen, vai tuleeko vastaus blogiin?”. Lopulta tämän
kiivaan keskustelun konsensus oli, että ei ole kuitenkaan hinkumassa
mitään vakavaa, eikä ollutkaan minun kohdalla valmis mihinkään
ja meidän tahti oli eri tunnepuolella. Ei ollutkaan valmis siihen,
mitä minä oisin tarjonnut. SIIS MITÄ VITTUA?
Mulle kuiskittiin korvaan; ”oon
rakastumassa suhun” ja muuta hyvin antavaa ja kun mut on saatu
kelattua sisään samaan, homma lyödään jäihin. Sen jälkeen
keksitään kaikkia tekosyitä, mollataan etc, paskaa, jotta oma
minäkuva säilyy kirkkaana ja on hyvä olla. Kuukausien ja taas
kuukausien päästä sitten osataankin myöntää, että ei oltukaan
valmiita mihinkään, annettiin vaan ymmärtää niin. Itse olisin
ollut valmis käymään kahvilla, keskustelemaan ja mahdollisesti
antamaan myös anteeksi hölmöilyt (jonka parikin kertaa sanoin
suoraan), mutta minkäänlaista kunnon anteeksipyyntöä en kuullut.
Nyt neito sitten panee menemään
pitkin maakuntaa siinä vahvassa uskossa, että se toiminta nostaa
suosta ja sen paskan itsetunnon sfääreihin. Voin omasta
kokemuksesta sanoo, että perse edellä puuhun mennään ja kovaa
vauhtia. Mun selitys omaan kyseiseen toimintaan on se, että sillon
olin täysin keskenkasvuinen parikymppinen, enkä elämänkokemusta
omaava tuplat vanhempi aikuinen. Vähän samaa toimintaa, kuin se
että 7-vuotias liimanhaistelijalta näyttävä pikku-Tobias, joka
kuvittelee, että taloyhtiön vilkkusilmältä hiekkalaatikolla viety
käpylehmä on parempi lelu, kuin iskän ostama leikkikaivuri.
Luin pari päivää sitten keltaisesta
lehdistöstä artikkelin erään alle kolmekymppisen julkisuudesta
tutuksi tulleen herran naissekoiluista. Tyyppi kerto avoimesti siitä,
miten eron jälkeen kuvitteli olevansa valmis uuteen suhteeseen omine
jäätävine kriteereineen. Havahtui vasta asiaan, kun tajusi
itsestään asioita, siitä miten esimerkiksi omat kriteerit naisia
kohtaan oli todella viturallaan. Seuraava lainattu teksti herran
suusta oli juuri se, mitä itsekin koin sillon nuorena poikana,
parikymppisenä itseäänhakevana keskenkasvuisena yksilönä. Tässä
kohtaa sanon, että saman asian voisi myös hokata eräskin
nelikymppinen nainen ja siinä perässä suuri osa noista eronneista
keski-ikäistyvistä naisista (ja TIETENKIN myös miehistä).
Minulla oli niin paljon kriteerejä, ettei kukaan yltänyt niihin. Aloin sitten tarkastella itseäni: mikä on, kun kukaan ei kelpaa minulle. Huomasin, että minulla on tunnelukkoja ja hei, et ole tyytyväinen itseesi ja siksi et hyväksy ketään muuta lähellesi, hän kertoo nyt, kolmisen vuotta myöhemmin 29-vuotiaana.
Dilemma tässä kaikessa paskassa on
tarjottu terapia. Kaikki kunnioitus ihmisille, jotka sellaiseen
hankkiutuu ongelmia kohdatessaan, mutta pitäs nelikymppisellä olla
sen verran myös kyseenalaistamistaitoa, että ymmärtää seikan;
terapeutti myötäilee sulle kaiken mitä sanot ja pohdit ääneen.
Siellä sitten terapiassa selitetään,
miten paska- Miksu pilas elämän tökkimällä vieraisiin pesiin
koko suhteen ajan, eikä nainen saanutkaan toivomiaan lapsia, ennen
kuin olikin jo aivan liian myöhästä. Terapeutti hymyilee,
nyökkäilee ja myötäilee samalla varmasti miettien miten
seinäkellokaan ei ole noin sekasin, vaikkei sitä oo vuoteen vedetty
ja viisaritki hukku jo isoisän aikaan. Mun mielestä sen terapeutin
pitäs tossa vaiheessa herättää prinsessa vuosien unesta ja
todeta, että oiskos kannattanu ITSE tehdä asioita. Valtaosa
kuitenkin näistä terapian ammattilaisista on sun kanssa täysin
samaa mieltä, vaikka sanoisit, että Hitler oli mukava mies ja
katoliset papit antaa pikkupojille ainoastaan isällisiä
neuvoja.
Suurinta kuraa tässä kaikessa on se, että monasti, kuten minunkin tapauksessa, seuraava hyvä tyyppi joutuu sijaiskärsijäksi edellisen tekemistä virheistä, vaikkei ole asiaan mitään osaa, eikä arpaa.
Suurinta kuraa tässä kaikessa on se, että monasti, kuten minunkin tapauksessa, seuraava hyvä tyyppi joutuu sijaiskärsijäksi edellisen tekemistä virheistä, vaikkei ole asiaan mitään osaa, eikä arpaa.
Ongelma kyseisen ja myös muutaman muun
kohdalla (näin olen analysoinut ja tulkinnut) on rikkoutunut peili.
Elämässä haluttaisiin tehdä kaikkea, mutta ei uskalleta ja se
taas sitten näkyy toiminnassa. Selitetään, että ollaan
introverttejä, koska se vaan on sille omalle itsetunnolle
huomattavasti kivampi fraasi, kuin se, ettei oikeesti vaan ole
kavereita tai minkäänlaista elämää. Sitten hommataan kaksi
kissaa, joista niistäkin toinen karkaa edellisen omistajan perään
tai muuttaa mieluummin naapuriin. Siinä sitä sitten taas suvulle
itketään, ettei kelpaa kellekään ja jaetaan muka-hauskoja juttuja
Facessa, koska se on sitä oikeeta elämää. Sukan kutominen on
aivan liian vauhdikasta ja villiä puuhaa, kaupungilla käyminen taas
aivan liian vaarallista, on huomattavasti turvallisempaa katsella
ikkunasta miten heinä kasvaa ja tuuli puhaltaa.
Meidän yksi suuri ongelma oli kuulemma
se, että meillä oli asiat liian
hyvin ja meillä oli liian kivaa, se sai epäilemään suhdetta.
Kaikki vähänkään parisuhdetta hakevat ihmiset tietää, että
tossa lausannossa ei ole yhtään mitään järkeä, kuten ei
myöskään sormikoukun vetämisessä spitaalisen kanssa!
Tähän
on hyvä lopettaa tämä mietiskely. Nyt koen, että asia taputeltu
mielessä ja aika siirtyä taas kerran katselemaan Tinderin maailmaa
ja sen suhteellisen heikkoa valikoimaa. Seuraavaksi ajattelin
muistella vähän menneitä kohtauksia Tinderöinnistä ja ottaa
framille muutamia hauskoja tapahtumia omasta treffihistoriasta.
TSAU!
Kommentit
Lähetä kommentti