Elämästä ja kuolemasta
Päätin ottaa puheeksi ainakin itseäni
monasti kohdanneen tilanteen sitä parempaa puoliskoa etsiessä. Kyse
on siis jostakin niinkin ihmeellisestä asiasta, kuin valtataistelu,
kuka osaa mitäkin, ja kenellä on eniten tietoa ja miten se ainakin
omalla kohdallani on vaikuttanut negatiivisesti kyseisessä
agendassa.
Tuleepa mieleeni esimerkiks tilanne,
kun upea Kaisla pakitteli ilmeisesti toista tai kolmatta kertaa ikinä
peräkärryä pihallaan. Auton ja kärryn vekslausta oli kulunut 10
minuuttia, kun istuin vieressä ja purin hammasta ja nieleskelin,
etten vaan töksäyttäysi tilanteessa mitään räjähdysherkkää.
Lopulta tähtisilmä nousi autosta ja työnsi kärryn paikalleen.
Vasta päiviä, saattoi viikko parikin vierähtää, kun asia
otettiin framille. Kysyin ystävällisesti miksei voinut pyytää
multa neuvoa tai vaikka mua pakittamaan ja vastaus tuli nättien
hampaiden takaa melko väkevästi, että haluaa itse opetella. Miks
se on aikuisen ihmisen niin vaikea pyytää apua, miks pitää mennä
lähes barrikadeille julistamaan, että; ”Huhuu, itsenäinen nainen
täällä huutelee, pärjään yksinkin!” Miksei arjen askareita
voi jakaa kummankin osaamistason mukaan tai kumpi haluaa ja ehtii
asioita tekemään, miksi kaikesta pitää tehdä valtataistelua?
Sama tilanne oli jo aiemmin mainitsemassani kokkailussa, minulta
odotettiin sitä, mutta ei kuitenkaan luotettu, että sen osaisin
tehdä oikein.
Vielä 90-luvulla asiat oli toisin. Oli
naisten ja miesten töitä, vaimot luotti siihen, että mies leikkaa
nurmikon, remppaa talon ja vaihtaa Nissaniin talvikummit,
viimeistäänkin helmikuussa, kun on metri lunta. Olen itse hyvin
perinteisestä normaalista perheestä, jossa roolijaot oli pakostikin
selvillä. Lama pakotti isäni, rakennusalan ammattilaisen, keksimään
muita tulonhankkimiskeinoja kun muurauskeikka oli jäissä talvet
(Kesä taas painettiin kellon ympäri, kun hommaa oli niin, että
perkeleen laasti ehti kuivuun jo ämpäriin). Sillon sitten haettiin
kolaroituja autoja vakuutusyhtiöltä, rassattiin niitä ojennukseen
yötä myöden ja joka saatanan kumijalka, joka pihassa oli, oli
myynnissä, jos vaan hinnasta sovittiin. Äitipuoli hoiti lasten
tarpeet, kasvatuksen, tuoreesta pullasta ja sämpylästä ei ollut
pulaa ja koti oli niin siisti, kun vaan kuusihenkisen koiraperheen
koti voi olla (tosin tässä oli näppinsä pelissä
allekirjoittaneella, taskurahan toivossa perjantaisin koulun jälkeen
vedin aina vauhdikasta Hooveri-valssia).
Luksusta oli aina sunnuntaisin, kun isä
oli vapaalla; Sillon tuo entinen leipuri väänsi jos jonkinlaista
viineriä ja hillomunkkia, jahka ensin oli tehny ruuan isolle
perheelle. Olin niin fasinoitunut isäni taidoista lähes joka
osa-alueella, että halusin oppia tekemään asioita yhtä
laaja-alaisesti. Muuttaessani Turkuun opiskelemaan, vuoden verran
rahottelin kesätöistä saamanillani rahoilla Salmelan kotikeittiötä
ja vasta sitten kun kerroshamppari alko tökkiin, oli aika muutoksen.
Tässä kohtaa muistin isäni opit ja aloin opetteleen ruuanlaittoa.
Aina homma ei mennyt putkeen, välillä riisi palo pohjaan ja vesi
keitti yli, mutta apu oli lähellä. Soitin siittäjälleni ja kysyin
miten se kalakeitto tehtiinkään tai mitä siihen makaronimössöön
tulikaan? Ajan saatossa tuo kyseinen aktiviteetti alko kiinnostaan
sen verran, että siitä kehkeytyi itselleni oiva ja hyvin
rauhoittava harrastus. Nyt koenkin olevani melko etevä kokkailija,
ja kuten aiemmista teksteistä voi lukea, siitä on tullut hyvin
negatiivinen asia. Kun muistelen lapsuuttaani, en ainakaan muista,
että äitipuoli olisi kertaakaan hyppinyt kiukusta seinille tai
ehdottanut eroa isälleni, kun hän valtasi keittiön...se oli sitä
oikeanlaista perhedynamiikkaa, joka on ihan helvetin hukassa tänä
päivänä.
Olen oppinut tai halunnut oppia myös
muita kodinhoidollisia ja tarpeellisia ominaisuuksia ja ihan vaan
siksi, että joskus on muutettava omilleen. Olen joutunut, tai
pikemminkin saanut,oppia pesemään pyykkiä, tiskaamaan, imuroimaan,
hoitamaan lapsia (tässä tapauksessa nuorempia sisaruksia ja
serkkuja, joita on muuten varmasti reilu 20) ja muutenkin ottamaan
vastuuta. Tienasin siivoilun ohella taskurahoja toimimalla
lapsenlikkana sisaruksille,serkuille, naapureiden ja tuttavaperheiden
lapsille, sillon kun muut ikäiseni syljeskeli kaduille ja joi
GinLemonia ja Ompunpomppua pullon suusta. Kuvittelin aina, että
näistä taidoista olis hyötyä myöhemmin pariutuessa, mutta niin
päin helvettiä on menny tuo ajatusmaailma.
Olen ollut suhteissa, jossa tilanne on
vaatinut jo yöksi jäämistä ja olen toisen töihin lähtiessä
saanut jäädä vielä nukkumaan. Olen näinä hetkinä päättänyt
piristää toisen kotiinpaluuta ja tarttunut toimeen; tyhjentänyt ja
täyttänyt tiskikoneen, imuroinut ja pessyt pyykkiä, vaikka ihan
alusvaatteita (orastavissa suhteissa, kun noita etanaviivaisia
pikkareita kuluu vähän tiuhempaan). Ja tässä kohtaa taas niille
mielensäpahoittajille, tiedän, että mustat ja valkoset ei kuulu
samaan pyykkiin, hellävarainen pesu ja aina olen pessyt
pesupussissa. Monet naiset varmaan kuvittelee, että pesulapussa on
ainoastaan kokomerkintä, jotta osataan ostaa oikeenkokoset mirrin
riippukeinut.
Mutta lähes poikkeuksetta tämä
toiminta ei ole osottanut minkäänlaista iloisuutta, kiitosta tai
muutenkaan mieltä ylentävää argumentointia. Millon on
astianpesukone täytetty väärin (sinne ois mahtunut vielä yksi
lasi), millon on päiväpeitto pedattu väärinpäin ja perkele, kun
sen saa kerrankin oikeinpäin, on ne helvetin Ikeasta ostetut eri
väriset koristetyynyt väärässä järjestyksessä. Tai jos on
kaiken tän jälkeen vielä hakenut kukkia pöydälle, on sylkästy
päin naamaa; ”Mitä vittua sä nyt noilla haluat viestiä?”
Samankaltaisia tilanteita aiheuttaa
usein myös se, että mies osaa ja haluaa ottaa toisen lapset ja
niiden tarpeet haltuun tai olkoot se sitten ihan vaan koira tai
kissa. Nainen toivoo, että mies tulisi lasten ja eläinten kanssa
toimeen, mutta kun se tekee sen, se onkin niin päin vittua, kun vaan
gynekologin välineet voi olla.
Treffailin kerran
kolmen tyttären äitiä, joka eli varmasti surullisenkuuluisia
ruuhkavuosia. Mut esiteltiin omasta toiveestani tyttärille vasta,
kun naisen oma pää ja ajatukset oli selvillä; tähän meni kolme
kuukautta. Ihan ensihetkistä tytöistä tuli mulle tärkeitä ja
toisinpäin. Muistan tilanteen- pari kyseisen naisen kanssa, kun olin
ottanut huushollissaan ja lapsistaan tilanteen haltuun ja kolmas
maailmansota oli aina lähempänä, kuin kuvitella saatto. Kerrankin
tultiin koko porukka yhtä aikaa päivän askareista kotiin, mä olin
käynyt kaupassa ja luvannut kokata. Päästiin ovesta sisään ja
pyysin äitihahmoa sohvalle lepuuttamaan jalkojaan ja ottaan iisisti.
Tein omaan tyyliini tavanomaisesti, eli tyhjensin ja täytin
astianpesukoneen, tiskasin tarvittavat kattilat ja pannut, siivosin
ruokapöydän ja laitoin ruuan tulille. Tytöille ruoka eteen ja
yhteistä hetkeä, jonka jälkeen autoin pikkuneitoja läksyissä,
kun äitinsä sai vielä ottaa päikkärit ja tehdä omia juttujaan.
Tilanteessa äidin suunnalta vedetty ilme kerto jo tulevasta, jota
odotin kylmä hiki otsalla. Parin päivän hiljasuuden jälkeen
sitten wappi laulo sellasta itkupotkuraivaria tilanteesta, että
mieli oli taas pahotettu ja pahasti. Mä en silti tilanteesta
lannistunut, vaan jatkoin samaan malliin, olenhan mä vittumainen
skorppari.
Sama tilanne
jatku, kun kyseiselle ex-rouvalle (ei edelleenkään oma sellanen)
kävin tekemässä kanakeittoa ja kaitsemassa lapsia, kun hänellä
oli miesflunssaakin pahempi olotila, tai kun pesin kuralenkin jälkeen
koiran (En kuulemma voi osata sitä) tai kun kiireen keskellä
järjestin heidän uutta kotiaan, naulasin tauluja seinään, kasasin
huonekaluja tai pesin uudenuutukaisia petivaatteita. Parhaimman
inhorealistisen reaktion kyseisessä (kovaa vauhtia ITSENÄISTYVÄSSÄ)
daamissa sain aikaan, kun olin pikkujouluja viettämässä ja
kyseisessä nelidaamisessa perheessä koettiin dilemma. Perheen
pienin upeus oli tässä vaiheessa tokassut äidilleen;” Soita
herra MachoFantasticolle, se osaa neuvoa ratkasun”. Tämä asia
kyllä kerrottiin minulle nieleskellen katkeraa kalkkia ja se taisi
myös olla lopun alkua. Tämä hyvin sekava suhde sai päätöksen,
kun kyseisen äidin oma synnyttäjä kuoli pitkän sairauden jälkeen
ja olisin halunnut olla tukena, jota ei kuitenkaan osattu sitten
millään käsitellä ja ottaa vastaan. Sain sen legendaarin
viestillä (hyvin pitkällä ja sekavalla) hylkäämisen ja se
melankolinen laulu oli valmis.
Nykypäivänä tuntuu, että raha ja
status näyttelee aivan liian suurta roolia ihmisissä ja
paritumisessa. Itse taas en ole rahalle antanut juurikaan painoarvoa,
vaan enemmän olen suuresti onnellinen kotoa saadusta henkisestä
pääomasta. Tosin saattaa piillä tässä myös se, ettei meillä
sitä rahaa koskaan perheessä liikaa ollut, päinvastoin. Se mitä
olen oppinut on se, ettei rahalla saa onnea ja että elämän
vaikeuksista selviää, jos niin haluaa ja yhdessä selvitään mistä
tahansa. Kalskahdan hyvin paljon sitä, miten helposti ihmiset
luovuttaa jo valmiissa suhteessa tai jo paljon ennen sitä,
tutustumisvaiheessa.
Monet ei oo elämässään joutunut
näkemään ikävyyksiä ennen ikävuotta 40 ja sen huomaa kyllä
hyvin helposti. Sitten taas ihmiset, joilla noita elämänkolhuja on
ollut, on huomattavasti vastaanottavaisempia. Tässä kohtaa isäni
rooli ikävine elämänkokemuksineen tulee vahvasti vastaan omassa
elämässäni. Musta ois mahtavaa, jos tutustumisvaiheessa ihmiset ei
ottais niin itseensä jostakin sivulauseessa sanotusta negatiivisesta
sanasta tai jos toinen on saattanut sanoa suoraan jonkun
mielipiteensä toisesta (vrt. Kaislalle tokaisemani; ”isän
hemmottelema prinsessa” tms), se kun ei ole kuitenkaan
maailmanloppu. Kuvitteleeko ihmiset oikeesti, että elämässä ja
parisuhteessa ei tule ristiriitoja tai etteikö joskus tulis sanottua
asioita, mitä ei välttämättä tarkota ja niitä katuu, muttei
tekemättömäksi saa. Tärkeinä asioina koen tässä
anteeksipyytämisen ja -antamisen jalon taidon. Tuntuu vaan, että
monella on helpompi paeta tilanteesta ja antaa Tinderin taas laulaa.
Lopulta sitten löydät ittes taas (tarkotan nyt naisia) paskasta
suhteeesta, kun mies on ollut alkuun hyvin mielinkielin saadakseen
sut koukkuun ja loppu onkin sitten päihteiden suurkulutusta ja
viikottaista nyrkkivalssia tai muuten vaan vätystelyä.
Palataan isääni, tuohon maailman
kovinpaan tyyppiin ikinä (on täysin mun oma näkemys, lukija saa
olla erimieltäkin tämän luettuaan). Olin noin vuoden vanha, kun
isäni tapaturmaisesti putosi seitsemännen kerroksen
parveketyömaalta alas ja pitkän sairaalareisun jälkeen opetteli
monet asiat uudelleen. Kolme vuotta tämän tapahtuman jälkeen
seison pikkuveljeni kanssa äitini haudalla valmiina heittämään
punaisen ruusun valkoisen arkun päälle, isän itkiessä vieressä,
enkä ymmärrä miksi äiti ei palaa. Isästä oli tullut kahden alle
5-vuotiaan pojan yksinhuoltaja.
En ole ikinä lapsena tai vanhempana
nähnyt isäni kiukuttelevan, suuttuvan (paitsi jos omia
perheenjäseni loukataan) tai valittavan mistään, kovia kokemuksia ei tuo mies hukuttanut alkoholiin tai aggressiivisuuteen. Nöyränä (ei
mikään tossukka), mutta vahvana persoonana on tuo oman elämäni
supersankari auttanut pyyteettömästi muita siihen kyetessään,
ollut apuna ja tukena, selvittänyt perheemme läpi vaikean 90-laman.
Isäni on omalle aikakaudelleen tyypillinen mies, murheet kuuluu
itselle, ei muille...joten kuvittelin puhumisen taidon kuuluvan vain
naisille.
Kasvaessani aikuseksi, ihannoin isää
ja sen sitkeyttä; päätin periä sen taidon. Matkan varrella koin
vuosia koulukiusaamista, näin hyvin traagisen itsemurhan, menetin
läheisen isoisäni vaikeassa iässä, syöpä vei parhaimman
ystäväni ja läheisen serkkuni kahden kuukauden välein (toinen oli
alle 30v ja toinen 23v) ja kaikkea muuta itseluottamusta murentavaa.
Tässä kohtaa isäni henkinen oppi astui kuvaan, mä selviin näistä,
kuten isäkin. Tämä kaikki on luonut hyvin vahvaa sitkeyttä ja
periksiantamattomuutta, joskin nekin koetaan negatiivissävyisinä
asioina. Ihmisen kaiketi kuuluu luovuttaa ja masentua, kuin olla
positiivinen ja vahva. Ajattelen, että ihmisen kuuluu koko elämänsä
oppia ja kasvaa ihmisenä ja siihen olen itsekin pyrkinyt (vaikka
taatusti valmista ei tule koskaan). Teen varmasti elämässäni
virheitä, sanon vääriä asioita ja niille on aina taatusti
olemassa syy (mutta pyrin pyytämään anteeksi ja antamaan myös).
Olen aikuisiällä löytänyt todella
mahtavia kavereita, jotka ovat esimerkiksi opettaneet puhumisen ja
syvemmän pohtimisen jaloa taitoa. Tästä rohkaistuneena ensimmäisen
kerran elämässäni uskalsin isäni 60v-syntymäpäivillä saunassa,
kohta neljä vuotta sitten, (isä, minä ja kaksi veljeäni) kysäistä
tuolta maailman parhaimmalta isältä, miten hän selvisi omasta
onnettumuudestaan ja äitini kuolemasta. Vastaus oli vaikuttava;
”koska mun oli pakko”. Tästä pienenä vinkkinä
kaikille, kaikesta selviää, jos haluaa, mutta elämästä ei
kuitenkaan selviä hengissä.
Kommentit
Lähetä kommentti