Elämästä ja kuolemasta

Päätin ottaa puheeksi ainakin itseäni monasti kohdanneen tilanteen sitä parempaa puoliskoa etsiessä. Kyse on siis jostakin niinkin ihmeellisestä asiasta, kuin valtataistelu, kuka osaa mitäkin, ja kenellä on eniten tietoa ja miten se ainakin omalla kohdallani on vaikuttanut negatiivisesti kyseisessä agendassa.

Tuleepa mieleeni esimerkiks tilanne, kun upea Kaisla pakitteli ilmeisesti toista tai kolmatta kertaa ikinä peräkärryä pihallaan. Auton ja kärryn vekslausta oli kulunut 10 minuuttia, kun istuin vieressä ja purin hammasta ja nieleskelin, etten vaan töksäyttäysi tilanteessa mitään räjähdysherkkää. Lopulta tähtisilmä nousi autosta ja työnsi kärryn paikalleen. Vasta päiviä, saattoi viikko parikin vierähtää, kun asia otettiin framille. Kysyin ystävällisesti miksei voinut pyytää multa neuvoa tai vaikka mua pakittamaan ja vastaus tuli nättien hampaiden takaa melko väkevästi, että haluaa itse opetella. Miks se on aikuisen ihmisen niin vaikea pyytää apua, miks pitää mennä lähes barrikadeille julistamaan, että; ”Huhuu, itsenäinen nainen täällä huutelee, pärjään yksinkin!” Miksei arjen askareita voi jakaa kummankin osaamistason mukaan tai kumpi haluaa ja ehtii asioita tekemään, miksi kaikesta pitää tehdä valtataistelua? Sama tilanne oli jo aiemmin mainitsemassani kokkailussa, minulta odotettiin sitä, mutta ei kuitenkaan luotettu, että sen osaisin tehdä oikein.

Vielä 90-luvulla asiat oli toisin. Oli naisten ja miesten töitä, vaimot luotti siihen, että mies leikkaa nurmikon, remppaa talon ja vaihtaa Nissaniin talvikummit, viimeistäänkin helmikuussa, kun on metri lunta. Olen itse hyvin perinteisestä normaalista perheestä, jossa roolijaot oli pakostikin selvillä. Lama pakotti isäni, rakennusalan ammattilaisen, keksimään muita tulonhankkimiskeinoja kun muurauskeikka oli jäissä talvet (Kesä taas painettiin kellon ympäri, kun hommaa oli niin, että perkeleen laasti ehti kuivuun jo ämpäriin). Sillon sitten haettiin kolaroituja autoja vakuutusyhtiöltä, rassattiin niitä ojennukseen yötä myöden ja joka saatanan kumijalka, joka pihassa oli, oli myynnissä, jos vaan hinnasta sovittiin. Äitipuoli hoiti lasten tarpeet, kasvatuksen, tuoreesta pullasta ja sämpylästä ei ollut pulaa ja koti oli niin siisti, kun vaan kuusihenkisen koiraperheen koti voi olla (tosin tässä oli näppinsä pelissä allekirjoittaneella, taskurahan toivossa perjantaisin koulun jälkeen vedin aina vauhdikasta Hooveri-valssia).

Luksusta oli aina sunnuntaisin, kun isä oli vapaalla; Sillon tuo entinen leipuri väänsi jos jonkinlaista viineriä ja hillomunkkia, jahka ensin oli tehny ruuan isolle perheelle. Olin niin fasinoitunut isäni taidoista lähes joka osa-alueella, että halusin oppia tekemään asioita yhtä laaja-alaisesti. Muuttaessani Turkuun opiskelemaan, vuoden verran rahottelin kesätöistä saamanillani rahoilla Salmelan kotikeittiötä ja vasta sitten kun kerroshamppari alko tökkiin, oli aika muutoksen. Tässä kohtaa muistin isäni opit ja aloin opetteleen ruuanlaittoa. Aina homma ei mennyt putkeen, välillä riisi palo pohjaan ja vesi keitti yli, mutta apu oli lähellä. Soitin siittäjälleni ja kysyin miten se kalakeitto tehtiinkään tai mitä siihen makaronimössöön tulikaan? Ajan saatossa tuo kyseinen aktiviteetti alko kiinnostaan sen verran, että siitä kehkeytyi itselleni oiva ja hyvin rauhoittava harrastus. Nyt koenkin olevani melko etevä kokkailija, ja kuten aiemmista teksteistä voi lukea, siitä on tullut hyvin negatiivinen asia. Kun muistelen lapsuuttaani, en ainakaan muista, että äitipuoli olisi kertaakaan hyppinyt kiukusta seinille tai ehdottanut eroa isälleni, kun hän valtasi keittiön...se oli sitä oikeanlaista perhedynamiikkaa, joka on ihan helvetin hukassa tänä päivänä.

Olen oppinut tai halunnut oppia myös muita kodinhoidollisia ja tarpeellisia ominaisuuksia ja ihan vaan siksi, että joskus on muutettava omilleen. Olen joutunut, tai pikemminkin saanut,oppia pesemään pyykkiä, tiskaamaan, imuroimaan, hoitamaan lapsia (tässä tapauksessa nuorempia sisaruksia ja serkkuja, joita on muuten varmasti reilu 20) ja muutenkin ottamaan vastuuta. Tienasin siivoilun ohella taskurahoja toimimalla lapsenlikkana sisaruksille,serkuille, naapureiden ja tuttavaperheiden lapsille, sillon kun muut ikäiseni syljeskeli kaduille ja joi GinLemonia ja Ompunpomppua pullon suusta. Kuvittelin aina, että näistä taidoista olis hyötyä myöhemmin pariutuessa, mutta niin päin helvettiä on menny tuo ajatusmaailma.

Olen ollut suhteissa, jossa tilanne on vaatinut jo yöksi jäämistä ja olen toisen töihin lähtiessä saanut jäädä vielä nukkumaan. Olen näinä hetkinä päättänyt piristää toisen kotiinpaluuta ja tarttunut toimeen; tyhjentänyt ja täyttänyt tiskikoneen, imuroinut ja pessyt pyykkiä, vaikka ihan alusvaatteita (orastavissa suhteissa, kun noita etanaviivaisia pikkareita kuluu vähän tiuhempaan). Ja tässä kohtaa taas niille mielensäpahoittajille, tiedän, että mustat ja valkoset ei kuulu samaan pyykkiin, hellävarainen pesu ja aina olen pessyt pesupussissa. Monet naiset varmaan kuvittelee, että pesulapussa on ainoastaan kokomerkintä, jotta osataan ostaa oikeenkokoset mirrin riippukeinut.
Mutta lähes poikkeuksetta tämä toiminta ei ole osottanut minkäänlaista iloisuutta, kiitosta tai muutenkaan mieltä ylentävää argumentointia. Millon on astianpesukone täytetty väärin (sinne ois mahtunut vielä yksi lasi), millon on päiväpeitto pedattu väärinpäin ja perkele, kun sen saa kerrankin oikeinpäin, on ne helvetin Ikeasta ostetut eri väriset koristetyynyt väärässä järjestyksessä. Tai jos on kaiken tän jälkeen vielä hakenut kukkia pöydälle, on sylkästy päin naamaa; ”Mitä vittua sä nyt noilla haluat viestiä?”

Samankaltaisia tilanteita aiheuttaa usein myös se, että mies osaa ja haluaa ottaa toisen lapset ja niiden tarpeet haltuun tai olkoot se sitten ihan vaan koira tai kissa. Nainen toivoo, että mies tulisi lasten ja eläinten kanssa toimeen, mutta kun se tekee sen, se onkin niin päin vittua, kun vaan gynekologin välineet voi olla.

Treffailin kerran kolmen tyttären äitiä, joka eli varmasti surullisenkuuluisia ruuhkavuosia. Mut esiteltiin omasta toiveestani tyttärille vasta, kun naisen oma pää ja ajatukset oli selvillä; tähän meni kolme kuukautta. Ihan ensihetkistä tytöistä tuli mulle tärkeitä ja toisinpäin. Muistan tilanteen- pari kyseisen naisen kanssa, kun olin ottanut huushollissaan ja lapsistaan tilanteen haltuun ja kolmas maailmansota oli aina lähempänä, kuin kuvitella saatto. Kerrankin tultiin koko porukka yhtä aikaa päivän askareista kotiin, mä olin käynyt kaupassa ja luvannut kokata. Päästiin ovesta sisään ja pyysin äitihahmoa sohvalle lepuuttamaan jalkojaan ja ottaan iisisti. Tein omaan tyyliini tavanomaisesti, eli tyhjensin ja täytin astianpesukoneen, tiskasin tarvittavat kattilat ja pannut, siivosin ruokapöydän ja laitoin ruuan tulille. Tytöille ruoka eteen ja yhteistä hetkeä, jonka jälkeen autoin pikkuneitoja läksyissä, kun äitinsä sai vielä ottaa päikkärit ja tehdä omia juttujaan. Tilanteessa äidin suunnalta vedetty ilme kerto jo tulevasta, jota odotin kylmä hiki otsalla. Parin päivän hiljasuuden jälkeen sitten wappi laulo sellasta itkupotkuraivaria tilanteesta, että mieli oli taas pahotettu ja pahasti. Mä en silti tilanteesta lannistunut, vaan jatkoin samaan malliin, olenhan mä vittumainen skorppari.

Sama tilanne jatku, kun kyseiselle ex-rouvalle (ei edelleenkään oma sellanen) kävin tekemässä kanakeittoa ja kaitsemassa lapsia, kun hänellä oli miesflunssaakin pahempi olotila, tai kun pesin kuralenkin jälkeen koiran (En kuulemma voi osata sitä) tai kun kiireen keskellä järjestin heidän uutta kotiaan, naulasin tauluja seinään, kasasin huonekaluja tai pesin uudenuutukaisia petivaatteita. Parhaimman inhorealistisen reaktion kyseisessä (kovaa vauhtia ITSENÄISTYVÄSSÄ) daamissa sain aikaan, kun olin pikkujouluja viettämässä ja kyseisessä nelidaamisessa perheessä koettiin dilemma. Perheen pienin upeus oli tässä vaiheessa tokassut äidilleen;” Soita herra MachoFantasticolle, se osaa neuvoa ratkasun”. Tämä asia kyllä kerrottiin minulle nieleskellen katkeraa kalkkia ja se taisi myös olla lopun alkua. Tämä hyvin sekava suhde sai päätöksen, kun kyseisen äidin oma synnyttäjä kuoli pitkän sairauden jälkeen ja olisin halunnut olla tukena, jota ei kuitenkaan osattu sitten millään käsitellä ja ottaa vastaan. Sain sen legendaarin viestillä (hyvin pitkällä ja sekavalla) hylkäämisen ja se melankolinen laulu oli valmis.



Nykypäivänä tuntuu, että raha ja status näyttelee aivan liian suurta roolia ihmisissä ja paritumisessa. Itse taas en ole rahalle antanut juurikaan painoarvoa, vaan enemmän olen suuresti onnellinen kotoa saadusta henkisestä pääomasta. Tosin saattaa piillä tässä myös se, ettei meillä sitä rahaa koskaan perheessä liikaa ollut, päinvastoin. Se mitä olen oppinut on se, ettei rahalla saa onnea ja että elämän vaikeuksista selviää, jos niin haluaa ja yhdessä selvitään mistä tahansa. Kalskahdan hyvin paljon sitä, miten helposti ihmiset luovuttaa jo valmiissa suhteessa tai jo paljon ennen sitä, tutustumisvaiheessa.

Monet ei oo elämässään joutunut näkemään ikävyyksiä ennen ikävuotta 40 ja sen huomaa kyllä hyvin helposti. Sitten taas ihmiset, joilla noita elämänkolhuja on ollut, on huomattavasti vastaanottavaisempia. Tässä kohtaa isäni rooli ikävine elämänkokemuksineen tulee vahvasti vastaan omassa elämässäni. Musta ois mahtavaa, jos tutustumisvaiheessa ihmiset ei ottais niin itseensä jostakin sivulauseessa sanotusta negatiivisesta sanasta tai jos toinen on saattanut sanoa suoraan jonkun mielipiteensä toisesta (vrt. Kaislalle tokaisemani; ”isän hemmottelema prinsessa” tms), se kun ei ole kuitenkaan maailmanloppu. Kuvitteleeko ihmiset oikeesti, että elämässä ja parisuhteessa ei tule ristiriitoja tai etteikö joskus tulis sanottua asioita, mitä ei välttämättä tarkota ja niitä katuu, muttei tekemättömäksi saa. Tärkeinä asioina koen tässä anteeksipyytämisen ja -antamisen jalon taidon. Tuntuu vaan, että monella on helpompi paeta tilanteesta ja antaa Tinderin taas laulaa. Lopulta sitten löydät ittes taas (tarkotan nyt naisia) paskasta suhteeesta, kun mies on ollut alkuun hyvin mielinkielin saadakseen sut koukkuun ja loppu onkin sitten päihteiden suurkulutusta ja viikottaista nyrkkivalssia tai muuten vaan vätystelyä.

Palataan isääni, tuohon maailman kovinpaan tyyppiin ikinä (on täysin mun oma näkemys, lukija saa olla erimieltäkin tämän luettuaan). Olin noin vuoden vanha, kun isäni tapaturmaisesti putosi seitsemännen kerroksen parveketyömaalta alas ja pitkän sairaalareisun jälkeen opetteli monet asiat uudelleen. Kolme vuotta tämän tapahtuman jälkeen seison pikkuveljeni kanssa äitini haudalla valmiina heittämään punaisen ruusun valkoisen arkun päälle, isän itkiessä vieressä, enkä ymmärrä miksi äiti ei palaa. Isästä oli tullut kahden alle 5-vuotiaan pojan yksinhuoltaja.

En ole ikinä lapsena tai vanhempana nähnyt isäni kiukuttelevan, suuttuvan (paitsi jos omia perheenjäseni loukataan) tai valittavan mistään, kovia kokemuksia ei tuo mies hukuttanut alkoholiin tai aggressiivisuuteen. Nöyränä (ei mikään tossukka), mutta vahvana persoonana on tuo oman elämäni supersankari auttanut pyyteettömästi muita siihen kyetessään, ollut apuna ja tukena, selvittänyt perheemme läpi vaikean 90-laman. Isäni on omalle aikakaudelleen tyypillinen mies, murheet kuuluu itselle, ei muille...joten kuvittelin puhumisen taidon kuuluvan vain naisille.

Kasvaessani aikuseksi, ihannoin isää ja sen sitkeyttä; päätin periä sen taidon. Matkan varrella koin vuosia koulukiusaamista, näin hyvin traagisen itsemurhan, menetin läheisen isoisäni vaikeassa iässä, syöpä vei parhaimman ystäväni ja läheisen serkkuni kahden kuukauden välein (toinen oli alle 30v ja toinen 23v) ja kaikkea muuta itseluottamusta murentavaa. Tässä kohtaa isäni henkinen oppi astui kuvaan, mä selviin näistä, kuten isäkin. Tämä kaikki on luonut hyvin vahvaa sitkeyttä ja periksiantamattomuutta, joskin nekin koetaan negatiivissävyisinä asioina. Ihmisen kaiketi kuuluu luovuttaa ja masentua, kuin olla positiivinen ja vahva. Ajattelen, että ihmisen kuuluu koko elämänsä oppia ja kasvaa ihmisenä ja siihen olen itsekin pyrkinyt (vaikka taatusti valmista ei tule koskaan). Teen varmasti elämässäni virheitä, sanon vääriä asioita ja niille on aina taatusti olemassa syy (mutta pyrin pyytämään anteeksi ja antamaan myös).

Olen aikuisiällä löytänyt todella mahtavia kavereita, jotka ovat esimerkiksi opettaneet puhumisen ja syvemmän pohtimisen jaloa taitoa. Tästä rohkaistuneena ensimmäisen kerran elämässäni uskalsin isäni 60v-syntymäpäivillä saunassa, kohta neljä vuotta sitten, (isä, minä ja kaksi veljeäni) kysäistä tuolta maailman parhaimmalta isältä, miten hän selvisi omasta onnettumuudestaan ja äitini kuolemasta. Vastaus oli vaikuttava; ”koska mun oli pakko”. Tästä pienenä vinkkinä kaikille, kaikesta selviää, jos haluaa, mutta elämästä ei kuitenkaan selviä hengissä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tinderin tutkailua vol 2

Ennakkoluuloja ja vinoumia